Avioehtosopimuksesta

Olemme puolisoni kanssa täydellisen samaa mieltä siitä, että meillä pitäisi olla avioehtosopimus. Siihen se yksimielisyys sitten loppuukin.

Olemme hyvin sopuisa pari, ja olemme olleet naimissa kohtuullisen kauan, särmät ovat hiottu ja yhteisymmärryksessä puksutetaan eteenpäin, mutta silti ajatus popsahtaa pintaan korkin tavoin ajoittain.

Muistutusta aiheesta saa nykyään lukea säännöllisesti esim mediasta, jossa nykyään on juttuja erosta myös taloudelliselta näkökannalta. Oikein hyvä niin, koska monelle saattaa tulla aika yllätyksenä se, miten kalliiksi avioero voi tulla. Kaikki, joilla on silmät ja korvat, ovat varmasti tietoisia siitä, että jopa puolet liitoista päättyy eroon.

Monet ovat kokeneet erotilanteen joko oman liiton kariuduttua tai sitten vanhempien eron myötä. Yhteisenä nimittäjänä - ainakin jos joutuu jätetyksi ja/tai huijatuksi - näyttää olevan se kummallinen tunne "en olisi koskaan uskonut". Sitä voi soveltaa joko entiseen kumppaniin, millaiseksi hirviöksi paljastuikaan tai sitten siihen, että minä itse olen nyt tällaisessa uskomattomassa tilanteessa.

Surun ja menetyksen ja elämänmuutoksen lisäksi saattaa siis mennä kaiken lisäksi rahat. (Haluan nyt linkata tämän Talouselämän jutun aiheesta tähän. On maksumuurin takana, mutta lukemisen arvoinen juttu.)

Monet kokevat avioehtosopimuksen epäluottamuslauseena, mutta sitä sen ei pitäisi olla. Erityisesti olen huomannut, että vanhemmalla väellä tällainen ehdotelma on suorastaan loukkaus. Sopimuksen pitäisi kuitenkin olla vain reilu sopimus "mitä jos" -tilanteeseen ja muuten jatketaan kohti yhteisiä tavoitteita kuten ennenkin ja yleensä paljon levollisin mielin. Nythän kumpikaan osapuoli ei voi tahallisesti alkaa kiusata toista ja samalla loisia mahdollisti hyvinkin nihilistisellä elämäntyylillä hankittuja rahoja tai rakkaita mummon arvokkaita perintöaarteita. Osa näistä vanhemmalla iällä sattuneista yllätyseroista on aika surullisiakin tapauksia ja saattavat syöstä toisen osapuolen vallan ahdinkoon ja lopun ikää kestävään masennukseen. Vanhemmalla väellä asiaan liittyy vielä häpeä, josta onneksi seuraavat sukupolvet ovat jo päässeet eroon.

Toinen varsin käytetty "argumentti" on rakkauden vetäminen sopimusasiaan. Jos itse kuulisin saman, kaivaisin saman tien pöytälaatikosta avioehdon esiin.

Olen lähipiirissäni todistanut erittäin katkeran, riitaisen ja kamalan eron. Siitä puhutaan vieläkin, vaikka vettä on virrannut jo kohta kaksi vuosikymmentä joessa. Se oli oikeastaan klassinen eroriitaesimerkki. Mm nämä asiat todistimme: Yksi osapuoli pimitti omaisuuttaan, yksi osapuoli myi arvokkaita esineitä pilkkahinnalla kirpputorilla, yksi osapuoli nakitti tutun kiinteistövälittäjän salaiseen sopimukseen, jossa arvioitavan kiinteistön hinta laskettiin mahdollisimman alas, yksi poltti takassa jotain mystisiä papereita ja toisen osapuolet todistuksia, yksi rikkoi fyysistä omaisuutta, esim lautasia, molemmat osapuolet mustamaalasivat toisiaan kaikille jotka jaksoivat kuunnella, mukaan lukien lapset (eivät onneksi kauan kuunnelleet). Kun tuli jaon aika, molemmat halusivat kaikki tavarat, kuinkas muuten. Vaikka asia ei minulle kuulukaan, voin tässä ilmoittaa korkeimman omana henkilökohtaisena mielipiteenäni, että tämän parin kohdalla ero oli ainoa oikea vaihtoehto ja molempien elämä on tasaantunut ja muuttunut paremmaksi ulkopuolelta arvioiden.

No mitenkäs se Tuhlurin allekirjoittamaton paperi? Niin. Suullinen sopimus on, jota pohjalaisen rehellisenä akkana aion itse kunniallisesti noudattaa, jos sellaiseen tilanteeseen joudun, mutta mistä sitä tietää, jos löytää itsensä petettynä ja jätettynä ja kynittynä eikä suullinen enää pädekään. Meillä on oikeastaan yksi ainoa asia, josta sopimus kiikastaa, ja se on kohta, miten kompensoida potentiaalisessa erossa Tuhlurin kotona lasten kanssa viettämä aika. Eli aika pienestä kiinni, mutta sopimuksissa tuhluri ei hempeile (kuten ei puolisokaan). Ehkä saamme sen sovittua ennen kuin toinen kuolee tai puukottaa selkään.