Onnittelu Minnalle, ex-tuhlaajalle, nykyiselle monimiljonäärille!

Mitä minun keski-ikäiset, mutta vielä ikänäöttömät silmäni näkevätkään! Iltapulussa hehkutetaan entistä Tuhluria, josta on sulkeutunut oikein säästämisen ja sijoittamisen kuningatar. Nyt ei kannata käsittää väärin, saavutus on oikein hieno, ja hyvä homma kaikkinensa, mutta samalla juttu herätti epäilykset kahtaalla.

A) Retoriikka. Onkos Minna käynyt lukemassa Tuhluria ja ottanut omakseen allegorian laihdutukseen? Vai olemmekos Minnan kanssa keksineet saman asian, mutta vähän eri aikoihin? Tuhluri ei ole vastaavaan allegoriaan ennen itse keksimäänsä törmännyt, mutta ainahan kaikki on mahdollista alitajunnan ihmeellisessä maailmassa.

Minnalla on noin 6 vuoden etumatka Tuhluriin, ja nyt näin 3 vuotta tahineena ja kohta oman kukkaronsa herrana Tuhluri vilpittömästi onnittelee ja suuntaa orastavan kateuden piikin tuottavaan, oman kukkaron hallintaan tähtäävään toimintaan. En kuitenkaan tee sitä velkarahalla, en Visan enkä pankin. Siitä alla.

B) Harhaanjohtava markkinointi. Jotta noin vuodesta 2011 tähän päivään olisi päässyt jutun antaman mielikuvan mukaiseen elämään, niin olisi pitänyt vaurastua noin 6 000 €/kk. Siis vaurastua. Ei edes tienata. Tienistit pitäisi olla jotain 10 000 - 12 000 €/kk, jotta päästään noihin esitettyihin lukuihin. Eli koira piilee haudattuna siihen, (kuvassa Jake and the Fatman)

että Minnalla saattaa olla jonneenin verran velekoo esim noista 10 sijoitusasunnosta. Eli vipua. Jos ja kun se lama sieltä jossain vaiheessa iskee, ja velkataakka on se puoli milliä viiva milli, niin siinä on pikkuinen riski, että saattaa käydä ohraisesti. Erityisesti, jos nyt tulevissa eduskuntavaaleissa päästämme SDP:n ja vasemmistoliiton hallitukseen perseilemään niin sitä ei tiedä millaisia uusia veroja näille ahneille kapitalistiasuntosijoittajille keksitään ja jos lamaa pukkaa, niin miten paljon asuntojen arvo romahtaa. Samalla voi romahtaa vuokratulot, jos asuntoja yhtäkkiä pilvin pimein tarjolla ja pakko alentaa vuokraa, jotta saa edes jotain tuloja. Nämä tulot eivät välttämättä kata nousseita korkoja ja lainan lyhennyksiä.

Homman vaikeus on siinä, että nämä vaurastumistarinat ovat oikeasti tärkeitä. Tämä oli minulle tärkeä juttu siinä mielessä, että joku muukin on elänyt tällaista vastaavaa elämää kuin allekirjoittanut, ja on onnistunut vivuttamaan itsensä siitä suosta ulos. Minulla on vielä prosessi pahasti kesken eikä velkavipu kuulu käytettyihin työkaluihin. Tarinat ovat tärkeitä myös siitä näkökulmasta, että levitetään kansankapitalismia ja näytetään onnistumisia, jolloin säästämisen kipinä saattaa syttyä siellä punaisimmankin perheen vesassa.

Samalla, nämä tarinat ovat vaarallisia. Jos joku töhöpää nyt hieman löysällä mentaliteetilla iskee itsensä löysään hirteen ostamalla 10 vuokra-asuntoa lainaamalla tappiin saakka ja takaamalla seuraavan lainan edellisellä, velalla ostetulla sijoitusvuokra-asunnon arvolla, niin siinä on kuulkaas sellainen korttitalo, että ei tarvitse olla kuin kova Brexit, niin esimmäiset kaatuvat.

Avioehtosopimuksesta

Olemme puolisoni kanssa täydellisen samaa mieltä siitä, että meillä pitäisi olla avioehtosopimus. Siihen se yksimielisyys sitten loppuukin.

Olemme hyvin sopuisa pari, ja olemme olleet naimissa kohtuullisen kauan, särmät ovat hiottu ja yhteisymmärryksessä puksutetaan eteenpäin, mutta silti ajatus popsahtaa pintaan korkin tavoin ajoittain.

Muistutusta aiheesta saa nykyään lukea säännöllisesti esim mediasta, jossa nykyään on juttuja erosta myös taloudelliselta näkökannalta. Oikein hyvä niin, koska monelle saattaa tulla aika yllätyksenä se, miten kalliiksi avioero voi tulla. Kaikki, joilla on silmät ja korvat, ovat varmasti tietoisia siitä, että jopa puolet liitoista päättyy eroon.

Monet ovat kokeneet erotilanteen joko oman liiton kariuduttua tai sitten vanhempien eron myötä. Yhteisenä nimittäjänä - ainakin jos joutuu jätetyksi ja/tai huijatuksi - näyttää olevan se kummallinen tunne "en olisi koskaan uskonut". Sitä voi soveltaa joko entiseen kumppaniin, millaiseksi hirviöksi paljastuikaan tai sitten siihen, että minä itse olen nyt tällaisessa uskomattomassa tilanteessa.

Surun ja menetyksen ja elämänmuutoksen lisäksi saattaa siis mennä kaiken lisäksi rahat. (Haluan nyt linkata tämän Talouselämän jutun aiheesta tähän. On maksumuurin takana, mutta lukemisen arvoinen juttu.)

Monet kokevat avioehtosopimuksen epäluottamuslauseena, mutta sitä sen ei pitäisi olla. Erityisesti olen huomannut, että vanhemmalla väellä tällainen ehdotelma on suorastaan loukkaus. Sopimuksen pitäisi kuitenkin olla vain reilu sopimus "mitä jos" -tilanteeseen ja muuten jatketaan kohti yhteisiä tavoitteita kuten ennenkin ja yleensä paljon levollisin mielin. Nythän kumpikaan osapuoli ei voi tahallisesti alkaa kiusata toista ja samalla loisia mahdollisti hyvinkin nihilistisellä elämäntyylillä hankittuja rahoja tai rakkaita mummon arvokkaita perintöaarteita. Osa näistä vanhemmalla iällä sattuneista yllätyseroista on aika surullisiakin tapauksia ja saattavat syöstä toisen osapuolen vallan ahdinkoon ja lopun ikää kestävään masennukseen. Vanhemmalla väellä asiaan liittyy vielä häpeä, josta onneksi seuraavat sukupolvet ovat jo päässeet eroon.

Toinen varsin käytetty "argumentti" on rakkauden vetäminen sopimusasiaan. Jos itse kuulisin saman, kaivaisin saman tien pöytälaatikosta avioehdon esiin.

Olen lähipiirissäni todistanut erittäin katkeran, riitaisen ja kamalan eron. Siitä puhutaan vieläkin, vaikka vettä on virrannut jo kohta kaksi vuosikymmentä joessa. Se oli oikeastaan klassinen eroriitaesimerkki. Mm nämä asiat todistimme: Yksi osapuoli pimitti omaisuuttaan, yksi osapuoli myi arvokkaita esineitä pilkkahinnalla kirpputorilla, yksi osapuoli nakitti tutun kiinteistövälittäjän salaiseen sopimukseen, jossa arvioitavan kiinteistön hinta laskettiin mahdollisimman alas, yksi poltti takassa jotain mystisiä papereita ja toisen osapuolet todistuksia, yksi rikkoi fyysistä omaisuutta, esim lautasia, molemmat osapuolet mustamaalasivat toisiaan kaikille jotka jaksoivat kuunnella, mukaan lukien lapset (eivät onneksi kauan kuunnelleet). Kun tuli jaon aika, molemmat halusivat kaikki tavarat, kuinkas muuten. Vaikka asia ei minulle kuulukaan, voin tässä ilmoittaa korkeimman omana henkilökohtaisena mielipiteenäni, että tämän parin kohdalla ero oli ainoa oikea vaihtoehto ja molempien elämä on tasaantunut ja muuttunut paremmaksi ulkopuolelta arvioiden.

No mitenkäs se Tuhlurin allekirjoittamaton paperi? Niin. Suullinen sopimus on, jota pohjalaisen rehellisenä akkana aion itse kunniallisesti noudattaa, jos sellaiseen tilanteeseen joudun, mutta mistä sitä tietää, jos löytää itsensä petettynä ja jätettynä ja kynittynä eikä suullinen enää pädekään. Meillä on oikeastaan yksi ainoa asia, josta sopimus kiikastaa, ja se on kohta, miten kompensoida potentiaalisessa erossa Tuhlurin kotona lasten kanssa viettämä aika. Eli aika pienestä kiinni, mutta sopimuksissa tuhluri ei hempeile (kuten ei puolisokaan). Ehkä saamme sen sovittua ennen kuin toinen kuolee tai puukottaa selkään.

Uusia tavoitteita

"Sitten on elänyt hyvän elämän, jos kuoleman hetkellä pankkitili on tyhjä." sanoi eräs sukulaiseni.
.
.
.
.
.
Tämä kapitalistiksi uudesti syntynyt entinen Tuhluri rykäisi tuossa kohtaa päiväkaffet väärään kurkkuun. Ensimmäisiä ajatuksia tuosta:

• Ajoittaminen on vaikeaa. Mitä jos rahat loppuukin ennen kuin kuolee ja joutuukin ahneiden sukulaisten tai Esperi Caren armoille? 
• Ihan kiva, jos ei ole jälkipolvia. 
• Vanha Tuhluri nosti päätään ja huuteli, että mihin sitä dementoituneena vaipoissa heiluvana vanhuksena enää tuhlaa, eikös paras aika olisi tuhlata juuri nyt? 
• On minulla idiootteja sukulaisia (kaikella rakkauvella). 

Realiteetti on se, että mihinkään sosiaaliturvaan on turha nojailla. Eläkkeitä tulee jos on tullakseen. Työikää vielä muutama vuosikymmen ja rapiat päälle jäljellä, joten tässä ehtii hyvin vielä säästää sellaisen osakesalkun, joka tuottaa ylimääräistä osinkoina joka kk nelinumeroisen summan. Kiitos tästä armon sukulainen, nyt Tuhlurilla onkin täysin uusi tavoite elämässä.

Näin neuvottelin palkankorotuksen

Pahoittelut klikkiotsikosta, mutta en voinut vastustaa! 😇

Ajattelin tähän helmikuun kevennykseksi kertoa oman kokemukseni palkankorotuksen PYYTÄMISESTÄ. Paino sanalla pyytäminen, koska monet naispuoliset työntekijät vain odottavat, että kyllähän se pomo minut huomaa ja olenhan korvaamaton ja kyllä meidän firmassa varmasti on tasa-arvoiset palkat. Näin myös Tuhlurilla. Tämä oli tuhlurin toinen pyytämä palkankorotus ja vieläpä tilanteessa, jossa vain röyhkeimmät possut olisivat hakeutuneet apajille.

Lähes koko työurani minulla on ollut miespomo, mutta nyt on nainen, ja vieläpä sellainen rautarouva, että monella miehellä tulee pisu housuun jos joutuu toiselle puolelle pöytää. Alakin on hyvin miesvoittoinen eli tekninen. Itselläkin saattoi vähän lirahtaa, kun ajoin kehityskeskustelun siihen tilanteeseen.

Monet tutkimukset huutavat juuri sitä, että naisille maksetaan samasta työstä vähemmän. Monet miespomot odottavat juuri sitä, että itse tullaan henkselit paukkuen pyytämään palkankorotusta, koska näin miespuoliset kollegat tekevät. Osa miespomoista voi jopa salassa ihmetellä, että eikö tuo nytkään kysy ja onpas se vähään tyytyväinen oh well, eteenpäin (eikä siis itse tarjoa) ja samaan aikaan mimmi on hiljaa ja puurtaa naama punaisena ja katkerana itsestään meteliä pitämättä jossain kämäsessä toimiston kulmassa ja kyräilee, kun mahtailevat poitsu-kollegat menevät kyseenalaisella työtuloksella oikealta ja vasemmalta ohi sekä ura- että palkkakehityksessä. Olen ollut myös tässä tilanteessa ja vasta myöhemmin ymmärtänyt, että olisi pitänyt pyytää. Oh, ne menetetyt eurot, jotka olisin voinut tuhlata...err...eikun siis säästää!

Näin kokemusasiantuntijana voin kertoa, mitä itse tein. Ensin otin selvää pomon palkasta. Kaikkien verotiedot ovat julkisia, mutta nykyään niiden eteen pitää nähdä vähän vaivaa. Harmi sinänsä. Tämä ihan siksi, jotta näen kuinka monta euroa välissämme on ja mikä mielestäni on ansaittua. Sitten haarukoin tiimini jäsenet siten, että katsoin koulutuksen ja työkokemuksen. Tämä oli lähinnä taustatiedoksi itselle, koska tittelini on ainokainen firmassa, missä olen töissä. Sitten tutkin oman alani palkkakehityksen, onneksi sitä dataa on nykyään saatavilla ja hyvin eroteltuna liiton kautta ja ihan surffaamalla netissä. Sitten juttelin vielä muutaman luotetun kollegan (oikeastaan kavereita nykyään) kanssa, jotka ovat samalla tittelillä eri firmassa töissä ja kysyin suoraan, mitä saat palkkaa, mitä teet ja millainen työkuorma. Se olikin näistä se kaikista antoisin keskustelu. Sitten katsoin, mitä tässä firmassa vaatii tehdä tällä tittelillä duunia. (Ja nyt oikeastaan päästään ytimeen; jos on asiantuntija, on asiantuntija, joita ei välttämättä kaduilla ihan pilvin pimein ole vapaana juoksemassa. Kaikilla ei ehkä ihan näin auvoista tilannetta). Tässä kohdin asetin vasta tavoitteen palkankorotukselle.

Kun valmistauduin kehariin, niin listasin kaikki ne asiat, jotka olin saavuttanut vuodessa eli ihan selkeät mitattavat tavoitteet sekä ne asiat, joihin olin myötä vaikuttanut liiketoiminnassa yms. jotka ovatkin välillä aika piilossa eikä välttämättä tule esiin, ellei ITSE niitä mainitse. Tämä siis sen lisäksi, mitä määrämuotoisesti keharissa yrityksessä käydään läpi. Lisäksi benchmarkkasin itseni markkinoita vasten. Tämä vaatii kyllä kovaa itseluottamusta ja luottoa omiin kykyihin ja myöskin tulevaisuuden osaamiseen. Näköjään hetkessä löytyi kaikkea ja mahdollista persoonallisuudesta, koska paahdoin täysillä eteenpäin. Koska en ollut ihan tiimin halvimmasta päästä noin niin kuin alun alkaenkaan, pomoni itse asiassa sanoi korotukselle ensin ei. Perusteluna oli juurikin se, että olin yrityksessä aika tuore lisäys sekä jo olemassa oleva kilpailukykyinen palkka. Siinä vaiheessa otin esiin yrityksen arvot, joihin oli kirjattu työntekijöistä huolehtiminen ja jotain muuta punavihertävää sontaa, mikä ei juurikaan pidä tosi elämässä paikkaansa, mutta kukaan johtaja ei sitä voi ääneen sanoa. Tässä vaiheessa kamelin selkä kuitenkin katkesi. Pomolla siis. Pääsin asettamani minimitavoitteen yli ja näin anonyymisti voin sanoa, että olen kokonaispakettiin hyvin tyytyväinen! Vaikka kohdallani ei ollut kyseessä tuhansien eurojen palkankorotus, se pienikin lisä oli kuitenkin tärkeä motivaation kannalta sekä arvostuksen kannalta. Henkisesti tämä oli myös testi minulle siitä, mitä minusta ja työnjäljestäni ajatellaan (ja lisäisin, että henkisesti oli tärkeää, että palkka alkaa nyt ihan uudella tuhatluvulla, kun nämä muutamat % pukkasivat peruspalkan sinne). Jos esimiehelleni ja työnantajalleni olisi ollut ihan sama, olenko tilanteeseen tyytyväinen vai en, niin olisin voinut samoin tein kerätä kimpsuni ja kampsuni ja lähteä kohti uusia osoitteita. Osittain tässä maksettiin myös tulevaisuuden lupauksesta, joten pallo on nyt minun kulmassani pitää pomo tyytyväisenä ja unohtaa potentiaalinen kalleuteni.